Kahvihetki puutarhassa – Kaisa Isotalo

Kaisa Isotalo, Seinäjoen lyseon rehtori

Kaisa

Kaikista tarjolla olevista metaforista valitsin tällä kertaa puutarhan kuvaamaan kouluani ja itseni puutarhuriksi. Näin syksyisin Suomen puutarhat voivat näyttää väsähtäneiltä, mutta puutarhurit tietävät, että niin pitää ollakin. Kasvit valmistautuvat talvehtimaan, jotta uuden kevään tullen kasvunihme olisi mahdollinen.

Asiaa tuntematon voisi yrittää saada puutarhan kukkimaan myöhään syksylläkin lannoittamalla, lämmittämällä, valaisemalla, kastelemalla ja juttelemalla kauniita. Kasvihuoneissa se onnistuisikin, mutta ei kaikkia puutarhoja voi muuttaa kasvihuoneiksi.

Nautin puutarhoista ja elämäntoverini on harrastajapuutarhuri. Puutarhan hoitoa seuratessani olen oppinut paljon koulun johtamisesta. Puutarhurin on sovitettava innostuksensa luonnon rytmiin. Suuretkaan panostukset eivät tuota tulosta, jos ei tunne kokonaistilannetta: ajoitus on väärä, maaperä heikko, lannoitteet epäsopivat, lajikkeet erityistä tukea tarvitsevia, kasveja on liikaa pienessä penkissä, tuholaiset pääsevät rellestämään, taimet ovat koulimattomia. Huonosti käy myös, jos puutarhuri unohtaa, että hyvinvoiva puutarha tarvitsee osaavan ja lämpimällä sydämellä kasveja hoitavan puutarhurin ja suuri puutarha myös monta työstään nauttivaa työntekijää.

Puutarhurina ja yläkoulun rehtorina saan vuosittain kokea kasvun ihmeen. Itseään etsivistä nuorista kehkeytyy aikuisuuteen kurottelevia taitajia elämän eri aloille. Kaikilla on oma erityinen osaamisten kirjo, kaikkia tarvitaan, jotta puutarha olisi täydellinen. Keväällä nuoriso puhkeaa kukkaan.

Mitä puutarhani tarvitsee? Onnellisen ja työstään innostuneen henkilökunnan. Riittävät resurssit, jotta saamme positiivisella tavalla tuettua jokaista oppijaa. Me kaikki tarvitsemme hengitystilaa ympärillemme, mahdollisuuden innostua ja innostaa toisiamme uudistumaan vuosittain. Ei avohakkuita, vaan jatkuvaa hoitamista ja pieniä kokeiluja. Tarvitsemme myös tietoja ja virikkeitä tutkijoiden, toisten puutarhureiden ja alan harrastajien keksinnöistä.

Mitä minä puutarhurina en tarvitse? Velvollisuutta raportoida säännöllisin välein toinen toistaan hienommilla taulukoilla valtakunnan ylipuutarhurikomitealle, montako minkäkin laista kasvia puutarhassani on, montako rikkaruohoa kenties kasvaa, kuinka kukin työntekijä tarkalleen ottaen aikansa käyttää, ja kuinka monta senttiä mikäkin kasvi on kasvanut ja kehittynyt, onko kukkinut, versonut, ehkä ihan vain lakastunut. Käytämme puutarhanhoidossa nykyaikaisia hallinto-ohjelmia, joten niistä luulisi ylipuutarhurikomitean saavan tarvitsemansa tiedot. Sen tiedän, että jokainen työntekijäni iloitsee jokaisesta pienestäkin uudesta versosta ja suree lakastunutta oksaa, yrittää tukea hentoja kasveja ja kitkee rikkaruohoja ahkerasti ja hävittää tuholaisia, jotta puutarhamme kukoistaisi.

Turhaksi koen myös kasvien kasvutuloksen tarkan mittaamisen standardoiduilla testeillä. Toki jokainen työntekijäni seuraa kasvua ja kehitystä. He tuntevat kasvuolot, kasvit ja niiden erikoisvaatimukset ja sovittavat kasvun seurantataulukkonsa niihin. Yhdessä sitten iloitsemme kasvupyrähdyksistä ja kannamme huolta niistä kasveista, joiden lajityypillinen kehitys ei etene. Porukalla usein keksimmekin juuri sille yksilölle sopivan tukimenetelmän.

En myöskään tarvitse hienoja mainospuheita valtavista muutoksista puutarhanhoidon alalta, kertomuksia siitä, kuinka ultramoderneilla menetelmillä ja välineillä kasvit loikkivat…ojan toiselle puolelle kasvamaan? Työstään innostuneet puutarhaosaajani vain turhaan säikähtävät, että heidän työpanoksensa on jotenkin väärä, huono ja epäkelpo uuden uljaan ajan puutarhassa. Juuri, kun piikikäs ruusukin saatiin kukkimaan. Osaajieni ammattiylpeys, kokeilunhalu ja lajitoverit varmasti innostavat heitä etsimään yhdessä parempia tapoja toteuttaa työtään ja saada puutarhan kaikki kasvit kukoistamaan erilaisissa elinoloissa. Toimivia puutarhanhoitomenetelmiä ei voi estää leviämästä!

Puutarhurin ja puutarhan työntekijöiden paikka on puutarhassa. Silloin tällöin sieltä joku ennättää tiedon vaihtoon toisten puutarhojen osaajien kanssa. Mutta jos työ jatkuvasti keskeytetään ja jokainen istutus-, kitkentä-, lannoitus- ja tukirakenteiden asettelu pitää jättää kesken erilaisten kinkereiden vuoksi, puutarha villiintyy. Menemisten tulvassa on päätettävä jäädä suojelemaan kalleintaan -puutarhaa, vaikka puhujana kinkereillä olisi Jeesus ja laulajana Elvis.

Ei puutarhuri silti kaikkitietävä ole, koko työ on jatkuvaa opiskelua ja eniten opettivaa on kasveilta. Tietoa on tarjolla ja sitä liikkuu verkostoissa. Puutarhan värit, tuoksut ja onni onnistuneista kokeiluista saavat puutarhurin ja työntekijät ponnistelemaan. Mitä siis tarvitaan? Arvostavaa puhetta Suomen hyvin hoidetuista, persoonallisista puutarhoista. Vahvaa tukea niille puutarhoille, joiden kasvu ja kehitys on häiriintynyt. Kasvurauhaa kasveille ja työrauhaa puutarhoille. Ja positiivista hyrinää tutkimuksin vahvistetuille kehityssuunnille. Pakolla eivät asiat etene, mutta positiivisen kehittämisen kierre tempaa meidät mukaansa. Hyristään yhdessä.

Facebook
Google+
http://www.maailmanparaskoulu.fi/kahvihetki-puutarhassa-kaisa-isotalo/
Twitter
LinkedIn